Muukalaissympatiaa

Olen aina ollut utelias muualta tulleita kohtaan. Muistan kerrankin istuneeni tovin jossain Citymarketin kahviossa seuraillen viereisessä pöydässä pikkuvauvaa hoivaavaa somalinaista.  Mietin hänen lähtökohtiaan ja naisen osaansa ja pohdin, miten pääsisin puheisiin. Nainen huomasi minut ja hymyili aurinkoisesti. En osannut aloittaa keskustelua, mutta ihailin pienokaista, joka oli kaunein koskaan näkemäni.

Työni puolesta olen tavannut maahanmuuttajia, jotka haluavat tarttua oman elämänsä kahvoihin ja löytää paikkansa tässä maassa. He eivät odota yhteiskunnan loputtomiin ruokkivan ja antavan turvaa. Päällimmäisenä on halu elättää perhe ja suku on se, johon turvaudutaan. He hämmentyvät ja pettyvät havaitessaan, kuinka suuren tuskan takana toimeentulon hankkiminen on.  Yrittäjyyden polku on sitä kuoppaisempi mitä kauempaa tulee ja mitä tummahipiäisempi on. 

Turvapaikanhakijat huolettavat minua niin paljon, että päätän lähetä puhuttamaan heitä auttavaa maahanmuuttajaa, oman ikäistäni miestä. Tapaan marokkolaissyntyisen Rachid Boujrafin, joka opettaa kansalaistaitoja ja auttaa maahantulijoita arkielämän asioinneissa ja viranomaisyhteyksissä. Häntä parempaa kulttuuritulkkia Kainuusta tuskin löydän.

Rachidin omakin tarina on kiinnostava. Hänen isänsä on Saksassa työskentelevä siirtotyöläinen, joka haki perheen yhdistämistä saadakseen vaimonsa ja alaikäiset lapsensa maahan. Rachid oli pojista vanhin ja tuossa vaiheessa tullut täysi-ikäiseksi, mikä velvoitti itsensä elättämiseen ja itsenäiseen elämään. Hän suuntasi Espanjaan opiskelemaan kieltä ja kulttuuria ja töihin rakennuksille. Manner-Espanjasta työt veivät Kanariansaarille ja kaupan pariin. Siellä hän tapasi tulevan vaimonsa.

Ensikosketus marraskuiseen Suomeen oli konkreettinen siirtymä valosta pimeään ja lämpimästä kylmään. Parin kuukauden sydäntalven jälkeen oli pakko palata takaisin aurinkoisemmalle työmaalle. Uutta vauhtia oli haettava pari vuotta, kunnes päätös Suomeen asettumisesta kypsyi. Rachidin perhe on hajautunut kolmeen maahan. Omat vanhemmat ja nuoremmat sisarukset asuvat Frankfurtissa Saksassa, isosiskot ja muu suku Nadurissa Pohjois-Marokossa ja Rachid oman perheensä kanssa Suomen Kainuussa.

Sopeutumisessa avainasioita oli kielen opettelu ja työhön tarttuminen. Rachid haki rakennuksille töihin, missä apumies pärjäisi kehnommallakin kielitaidolla. Suomessa työ on sosiaalisen hyväksynnän tae, Rachid sanoo. Vuosien saatossa rakennusala on vaihtunut ravintola-alaksi ja aktiivista kouluttautumista on riittänyt senkin jälkeen. Hän on niitä, jotka ovat muuttaneet maasta toiseen paremman elämän perässä. Pärjätäkseen on oltava yritteliäs ja aktiivinen. Rachid kiittelee vaimoaan. Ilman häntä olisi ollut paljon vaikeampaa.

Kielteisiä asioita on tästä miehestä vaikeaa nyhtää, vaikka kuinka koetan. Suomi saa suitsutusta esimerkillisesti järjestäytyneenä yhteiskuntana, joka pitää huolta kansalaisistaan. Suomesta Rachid veisi synnyinmaahansa kahvia, ruisleipää, koululaitoksen, lastentarhat ja tuotteiden laatutason.  Suomeen hän toisi auringonpaisteen ja hedelmiä. Keskustelemme uskonnosta, tasa-arvosta ja ääriliikkeistä. Rachid on harras muslimi. Tähänkin tapaamiseen hän tuli perjantairukouksen jälkeen. Kyllä, muukalaisvihaa on havaittavissa aiempaa enemmän, hän myöntää. Suomi on kuitenkin tervehenkinen maa. Tasa-arvo tuo mukanaan vapauksia, mutta myös vakautta. Monet turvapaikanhakijat ovat todenneetkin, että Suomi on naisten maa.  

Palaamme muukalaisuusteemaan ja jaamme huolemme pinnan alla kytevistä ongelmista. Hän näkee työssään paljon pelkoja, yksinäisyyttä ja masentuvia ihmisiä. Turvapaikkapäätöstä odottava on tuomittu toimettomuuteen. Kielteisistä päätöksistä valitetaan. Paitsiossa oleminen ja puolivaloilla eläminen kestää liian kauan. Turhautuneen turvapaikanhakijan tunnot ovat vihaisen työttömän tuntoja.  Osattomuuden ja ulkopuolisuuden kokemus on yhteinen.

Rachid puolustaa irakilaisten nuorten miesten laumaa, jotka kansoittivat katukuvamme pari vuotta sitten. Osa tuli kokeilemaan onneaan, mutta pääosalla motiivit olivat samat, kuin hänellä itsellään. Taustalta löytyy vakavia syitä, kuten lähtömaan sekasortoinen tilanne, perheiden pelko sisällissodasta ja poikiensa sotaan joutumisesta. Rachid kertoo yllättyneensä, kuinka paljon lukutaidottomuutta 20–30 vuotiaiden irakilaismiesten joukossa on. Maata repineet sodat ja levottomuudet ovat rapauttaneet yhteiskuntarakenteet. Nämä kunnon perusopetusta vaille  jääneet ikäluokat ovat heikoilla.  

​Rachid nostaa esille syyrialaiset. He ovat paenneet kuolemaa. Jokainen perhe on menettänyt perheenjäseniään ja useimmat kaiken omaisuutensa. Kaikki sanovat, että turvapaikkapäätöksen odottaminen ja epävarmuus on pahinta. Pelko ja epätoivo ehtivät vallata monta kertaa.  

Emme me suomalaiset toimettomia ole. Vapaaehtoisia käy opettamassa suomen kieltä kaikille halukkaille. Harrastusmahdollisuuksia tuodaan tarjolle. Kokoontumispaikka näyttää viihtyisältä isolta olohuoneelta, jossa on paikalla kuulevia korvia ja auttavia käsiä. Kotoutustoimia tehdään, koulunpenkki odottaa myönteisen turvapaikkapäätöksen saanutta ja ovea työelämään yritetään avata monin keinoin.  

Mietin, mihin nämä ihmiset lopulta päätyvät. Löytävätkö he sijansa ja toimeentulonsa täältä, vai tuleeko heistä osa kasvavaa syrjäytyneiden joukkoa. Huolissani olen, kun tiedän, ettei myönteinen turvapaikkapäätös mitään paratiisin ovia avaa. Nahoissani pystyn tuntemaan, millaiseksi itse muuttuisin avuttomana, onnettomana ja omanarvontuntoni menettäneenä. Aatteet ja liikkeet alkaisivat kummasti houkuttaa.

 

Blogin kirjoittaja on Soili Hypén, Kainuun maa- ja kotitalousnaisten yritysasiantuntija ja kypsään ikään ehtinyt MaaKotka, joka elelee mieluiten tunturimaisemissa ja tarkkailee ympäristöään yläilmoista käsin. Tämä MaaKotka arvostaa rohkeutta ja puhuu omaehtoisen elämän ja maaseutuyrittäjyyden puolesta.

 

Jaa

Facebook Comments Box